Pojille on alettu keräämään aikojen alussa ulkomaan matkoilta vieraillun maan lippuja. Nyt viisitoista vuotta myöhemmin ensimmäisestä lipun ostosta tuli tenkkapoo. Lupaukset on pidettävä, vaikka ne olisi annettu väsyneenä, helpottuneena ja hysteerisen naurukohtauksen seasta. Kovasti yritimme Romanian lippuja löytää, mutta ei niitä löytynyt, eivätkä romanialaiset olleet kovin innokkaita edes auttamaan. Yhdessä ainoassa kaupassa myyjä rypisti otsaansa ja näytti miettivän. Muuten vastaus oli olankohautus. Poistuimme Romaniasta hyvin vakuuttuneina siitä, että romanialaiset ovat tylyjä ja olimme löytäneet Euroopan periferian.

Itseäni Bukarestin ja Mustanmeren näkemättömyys jäi hieman kalvamaan ja yritin aiheesta vähän keskustella, mutta pojat eivät lämmenneet ajatuksesta, ei edes muutaman päivän retkestä tulevaisuudessa. Saisin mennä ”vanhana mummona”, kun me ei enää olla mukana, oli kommentti. Jos Vikke on nyt kuusitoista, niin ei tainnut poika nyt ihan laskea loppuun asti. Kuinkahan kauan hän aikoo kotona asustella peräkammarin poikana ja vanhempien rahoilla matkustella vai enkö minä tajunnut jotain tässä yhtälössä?
Bulgarian rajan ylitimme ja huokaisimme helpotuksesta. Kyse oli vain tunteesta. Maisemat pysyivät samoina. Ränsistyneisyys pysyi samana. Olin miettinyt Romaniassa, että oliko tämä kaikki joskus ollut puhdasta, siistiä ja uutta. Vai oliko kaikki aina ollut yhtä epäsiistiä? Tätä mietintää jatkoimme koko perheen voimalla pysähtyessämme syömään Vidinin rajakaupungissa Bulgariassa.

Talot olivat olleet joskus slaavilaisella tavalla kauniita. Ikkunan pielilaudat, talojen kulmat, katujen istutukset ja erilaiset katukivetykset olivat olleet joskus näyttäviä, tarkkaan harkittuja ja värikkäitä, mutta nyt ne olivat lohkeilleita, haalistuneita ja harmaaksi tummuneita. Roskia lojui joka paikassa. Mikä pahinta kadulla saattoi olla ammottavia reikiä, joiden viereen oli laitettu säilykepurkki tai kivi ja ympärille sitaistu huomionauhaa, joka oli ollut jokunen vuosi sitten kirkasta.  Ne reiät kaduissa ja teissä ei olleet edes parin viime vuoden aikana tulleita.

Romanian lounaisnurkalla ja Bulgarian luoteiskulmalla tuli tunne, että ihmiset olivat antaneet periksi. Toivoa ei ollut paremmasta. Kyläkauppaan mennessämme tunsi olevansa todellinen filmitähti, kun sinne polki pyörällä pyöräilykypärä päässä iloisesti nauraen. Palatessa ei enää naurattanut. Pienen kaupungin keskustassa näky oli melko lohduton. Kaupan edustalla oli joukko miehiä juomassa aamuoluita kellon ollessa vähän jälkeen kymmenen. Läpipyöräilty kylä oli tyhjä. Kylän raittia reunustavat autiot talot olivat todella huonossa kunnossa. Pihoilla oli vain vanhuksia. Jos ikää oli reilusti yli kahdeksankymmentä ja askel lyhyt, niin ei ollut ihmekään, ettei taloista pidetty huolta.

Suomessa me puhumme maaseudun autioitumisesta. Liikkuessamme Karjalassa, Savossa, Kainuussa ja siitä ylöspäin, olemme nähneet paljon tyhjiä taloja nurmettuneine pihoineen. Siellä ei ole kertaakaan tuntunut niin surulliselta kuin nyt täällä.  Meillä Suomessa on tyhjentynyt melkein kokonaisia kyliä nuorista ihmisistä, mutta vasta nyt Bulgarian maaseudulla ymmärsin sen halvaannuttavan vaikutuksen. Suomessa ihmiset masentuessaan jäävät neljän seinän sisälle, pois näkyvistä. mutta täällä masentuneisuus näkyy. Pikku kaupungissa seisoskeli juopottelevia miehiä kaupan edustalla, vai olivatkohan he kohtuukäyttäjiä ottamassa yhden piristävän tuttujen kanssa ennen päiväaskareihin ryhtymistä. Kaduilla näkyi muutama lapsi, mutta heidän leikeistään vaikutti puuttuvan nauru ja ilo. Vai mielikuvitukseni sen loihti pelätessäni heidän tippuvan siihen maantien aukkoon?

Elämä jatkui ympärilläni mollivoittoisesta olotilastani huolimatta. Koulun piti jatkua, omat ja Teron opintotehtävien palautuspäivät lähestyivät ja Vikke kaipasi apua ruokahuollossa. Lapseni kinasivat ja tappelivat sydämensä kyllyydestä kaikesta mahdollisesta.  Kinaamisen aiheeksi riitti melkeinpä mikä vaan, mistä huolettomat, toisiinsa kyllästyneet pojan naskalit saattoivat keksiä kinaamisen aihetta.
Madonan kämppäri oli oikeastaan vain bulgarialaisen pikku hotellin nurmikenttä keskellä maaseudun rauhaa. Ensimmäisenä iltana se oli täynnä saksalaisia matkailuautoja, mutta jo seuraavana aamuna ne olivat poissa herätessämme. Meidän lisäksemme siellä näkyi enää espanjalaispariskunta muutaman päivän ajan.  Camping Madonassa aamu alkoi kalkkunoiden kuorohuudoilla vaunun ikkunan alla. Hanhet kulkivat ryhmänä nurmikolla keikkuen. Oma nimikkokissamme naukui oven takana kerjäten syötävää Vertiltä, joka tälläkin kertaa meni lankaan ja kaivoi jääkaapista syötävää tai säästi omasta annoksestaan.
Sunnuntaina hotellin ravintola oli täysin tyhjä, joten lähdimme Teron kanssa treffeille. Pojat eivät piitanneet bulgarialaisesta perinneruoasta, vaan vaunnussa nautittu nachovuoka oli heidän mielestään paljon maistuvampaa. Se joka piti nauttia jo Romaniassa viikonlopun alkajaisiksi. Oli aika hengähtää hetki, koska opintotehtävät oli palautettu ja pojatkin olivat vallan tyytyväisiä saadessaan nauttia pelikonsolin iloista. Pelikonsolia he eivät olleetkaan montaa kertaa edes ehtineet pelaamaan. Olimme lähellä, mutta kuitenkin riittävän kaukana, ettei pelaamisesta nousevat äänet ylettyneet korviimme asti. Tarvittaessa olisimme voineet juosta vaunulle takaisin.
Ravintolan ruoka oli herkullista, seura mitä parhainta ja vanhan isännän tarjoilu mitä sympaattisinta. Vaikka emme ymmärtäneet bulgariaa, emmekä saksaa ja isäntä ei meitä, niin kaiken saimme mitä halusimme. Tästä saattoi olla hivenen huono omatunto istuessamme ravintolan terassilla yli seitsemänkymmentä vuotiaan miehen palveltavana. Isännän vaimo näytti puuhailevan keittiössä. Toisaalta palvelu saattoi välillä hieman kestää. Tarjoilijamme katsoi samalla sunnuntai-illan sarjoja, joten tarjoilu ajoitettiin mainoskatkoille. Mutta eipä meillä ollut minnekään kiire. Ruoka saattoi olla hivenen jo jäähtynyttä sen saapuessa pöytään, mutta mitäpä tuosta. Jälkiruoaksi tilattu Baileys vaihtui mitä ilmeisemmin joko paikallisen pontikankeittäjän tai papan itsensä tekemään kirkkaaseen. Juoma lämmitti vielä seuraavanakin aamuna sisuksissa. Mutta kyllä me sen nieleksimme alas, sillä niin oli pappakin sitä nauttinut rentoutuessaan illan aikana.
Haaveideni pieni perhehotelli on löytänyt esikuvansa!

Comments are closed.

Ota Yhteyttä

Tilaa uutiskirje

Älä jää uutispimentoon! Uutiskirje sisältää uutisia ja ajankohtaisia tarjouksia.



Tilaa Bestis

Bestis on karavaanareille suunnattu maksuton asiakaslehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa.







%d bloggers like this: